perjantai 9. joulukuuta 2016

Niin pieni, niin rakas.

Tiistaina 29.11 tuli naperolla 5 kuukautta täyteen. Tämä sai miettimään, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka paljon niin pienessä ajassa oppii toista rakastamaan. Ja kuinka erilaista se rakkaus on, verrattuna vaikkapa kumppaniin. Toki rakastan koko sydämestäni J:tä, mutta se ei ole kuitenkaan niin kaiken nielevää ja täydellistä, kuin rakkaus Toraa kohtaan. Vaikka joskus väsyttääkin ja rintaraivareiden ja tiheänimun kausina tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, se tunne kun saa tytön nukahtamaan kainaloon tai vaippaa vaihtaessa nauramaan kiljuen on maailman parasta. Se luottamus joka paistaa noista pienistä sinisistä silmistä. 
Ja miten nopsaan aika kuluukaan. Jo yli 5 kuukautta synnytyksestä ja Tora on kasvanut hirmuisesti. Joka päivä oppinut uutta, ensimmäinen vierastus kausi saatu jo päätökseen, kiinteiden maistelu aloitettu, käännytään, pyöritään ja tutkitaan varpaita. Ja päristellään ja maiskutellaan, uusimmat tavat joita on hauska tehdä niin kaupassa kuin syödessäkin. Mihin se pieni nukkevauva on kadonnut? Toisaalta on hirmuisen ikävä sitä pientä nyyttiä jonka sairaalassa sain ensimmäistä kertaa rinnalle, mutta toisaalta ihana nähdä kuinka pieni kehittyy ja jaksaa jo pitkiä aikoja leikkiä leluillaan ja höpöttelee iltaisin nukkumaan mennessä ties mistä. Nytkin rupesi kesken syönnin hekottelemaan ja kertomaan juttujaan rätille.

Kamalaa tässä rakkauden määrässä on yksi asia. Pelko. Pelko siitä, että tuolle omalle rakkaalle pienelle tapahtuu jotain, että kasvussa taikka kehityksessä tapahtuukin jotain odottamatonta, että kaikki ei olekkaan niin hyvin kuin päälle päin näyttää.
Onneksi sitä oppii nopeasti luottamaan tunteisiinsa, vaistoonsa  ja tärkeimpänä siihen omaan lapseensa. 
Mummu osti uuden pipon ja pitihän sitä heti kokeilla.