perjantai 9. joulukuuta 2016

Niin pieni, niin rakas.

Tiistaina 29.11 tuli naperolla 5 kuukautta täyteen. Tämä sai miettimään, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka paljon niin pienessä ajassa oppii toista rakastamaan. Ja kuinka erilaista se rakkaus on, verrattuna vaikkapa kumppaniin. Toki rakastan koko sydämestäni J:tä, mutta se ei ole kuitenkaan niin kaiken nielevää ja täydellistä, kuin rakkaus Toraa kohtaan. Vaikka joskus väsyttääkin ja rintaraivareiden ja tiheänimun kausina tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, se tunne kun saa tytön nukahtamaan kainaloon tai vaippaa vaihtaessa nauramaan kiljuen on maailman parasta. Se luottamus joka paistaa noista pienistä sinisistä silmistä. 
Ja miten nopsaan aika kuluukaan. Jo yli 5 kuukautta synnytyksestä ja Tora on kasvanut hirmuisesti. Joka päivä oppinut uutta, ensimmäinen vierastus kausi saatu jo päätökseen, kiinteiden maistelu aloitettu, käännytään, pyöritään ja tutkitaan varpaita. Ja päristellään ja maiskutellaan, uusimmat tavat joita on hauska tehdä niin kaupassa kuin syödessäkin. Mihin se pieni nukkevauva on kadonnut? Toisaalta on hirmuisen ikävä sitä pientä nyyttiä jonka sairaalassa sain ensimmäistä kertaa rinnalle, mutta toisaalta ihana nähdä kuinka pieni kehittyy ja jaksaa jo pitkiä aikoja leikkiä leluillaan ja höpöttelee iltaisin nukkumaan mennessä ties mistä. Nytkin rupesi kesken syönnin hekottelemaan ja kertomaan juttujaan rätille.

Kamalaa tässä rakkauden määrässä on yksi asia. Pelko. Pelko siitä, että tuolle omalle rakkaalle pienelle tapahtuu jotain, että kasvussa taikka kehityksessä tapahtuukin jotain odottamatonta, että kaikki ei olekkaan niin hyvin kuin päälle päin näyttää.
Onneksi sitä oppii nopeasti luottamaan tunteisiinsa, vaistoonsa  ja tärkeimpänä siihen omaan lapseensa. 
Mummu osti uuden pipon ja pitihän sitä heti kokeilla.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kun viikonloppu on päättyä painajaiseen

Olimme viime viikolla lauantain ja sunnuntain saunomassa ja paljuilemassa vanhempieni luona. Lauantaina äitini ollessa töissä ja miesten kantaessa puita päätin Toran kanssa lähteä kärryttelemään kylän hiekkatietä. Tyttö vetelikin sitten parin tunnin päikkärit mummulan pihalla rattaissa. Ilta menikin rauhallisissa merkeissä, tyttö tosin oli niin väsy ettei saunaan asti kerinnyt kylpyyn. Ensimmäinen yö mummulassa meni oikein mukavasti "lastennurkassa" nukkuen ja tuhisten.

Sunnuntaina päätin lähteä kävelemään samaa lenkkiä, kuin edellisenäkin päivänä. Pääsin kääntöpaikalle ja lähdin takaisin kävelemään. Huomasin, että vastaan tulee auto silmin nähden hurjaa ylinopeutta (tiellä on 40km/h rajoitus) ja vaistomaisesti väistin vielä enemmän tien sivuun. Onneksi. Järkytykseltäni arvioin, että auton ja rattaiden välissä olisi ollut vain metri tilaa, toisella puolella olisi ollut enemmänkin tilaa ohittaa turvallisesti ja kuski aivan satavarmasti näki meidät. 20 metriä myöhemmin oli auto jo ojassa nokka tielle päin osoittaen. Ensimmäinen ajatus oli toki tarkistaa kuski ja ettei autosta valu mitään. Autosta nousi vanha ja tuhdissa humalassa oleva ukko, joka kovasti kielsi soittamasta ambulanssia. Soitinpa kumminkin. Isäni soitin myös paikalle, sitä kiukun määrää! Ikinä en ole häntä niin vihaisena nähnyt!Isä piti naapurista saapuneen miehen kanssa huolen ettei muut tiellä kulkijat pilaa tiellä näkyviä jälkiä. Jäljistä selvisi, että auto oli lähtenyt heittelehtimään heti meidät ohitettuaan. 

Jos olisinkin kääntynyt vähän myöhemmin? Jos olisinkin kävellyt hieman hitaammin? Jossittelu on onneksi turhaa ja Tora edelleen köllöttelee sylissä ja höpöttää iloisesti kissoille nooden kävellessä ohi tai lötköttäessä vieressään. Edelleen nauraa kiljuen kun isimies pärisyttää poskea. 

Ukko on tunnettu kylällä ja tiedetään yleisesti, että ajelee humalassa. "Kyllähän se tuossa usein ajelee pikku hutikassa, ei se mitään pahaa tarkoita." Näin oli isälle sanottu kyläkaupassa, kun oli siellä käynyt ja tapahtuneesta maininnut. Juu ei varmaan tarkoitakkaan pahaa, mutta entäs sitten kun joku jääkin alle? Meillä oli Toran kanssa tuuria ja selvittiin pelkästään säikähdyksellä, entäs ne lapset jotka siinä kulkevat koulumatkojaan ja lenkittävät koiriaan?

Löysin tyttöä kohtaan tunteinani kuvaavan biisin pari päivää tapahtuneen jälkeen:




(C) Tonja 

Ensimmäistä kertaa tajusin kuinka paljon voi pelätä menettävänsä rakkaansa. Kuinka paljon noin pientä ja täällä niin vähän aikaa ollutta voi rakastaa. 

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kaduttaako?

Iltalehden sivuilla on juttu, jossa amerikkalaisäiti kertoo katuvansa lapsen tekoa. Tätä tulee välillä itsekkin mietittyä yön pimeinä tunteina, kun tytöllä on mahakipua, nälkä tai muuten vain kaipaa seuraa. Tai kun kaveri pyytää lähtemään viikonlopuksi tampereelle ja ottamaan tietokoneet mukaan. Tai kun jossain baarissa olisi hyvän bändin keikka ja muutama paukku maistuisi. Kyllähän se tietyllä tavalla väsyneinä päivinä hieman harmittaa, ettei pääsekkään lähtemään extempore mihinkään niin helposti, mutta olen todennut päässäni, että kyllä se siitä kun vauva kasvaa ja hänet voi lykätä vaikka mummulle ja papalle yökylään. Ei minulla ole kiire lähteä baariin, vanhempieni luona voin ottaa sen saunaoluen kun tyttö on nukkumassa ja käydä saunassa ja paljussa rentoutumassa. Vauva on vasta kolme kuukautta ja päivääkään en vaihtaisi pois, näin jälkeenpäin mietittynä. Kyllähän me vielä ehditään. 
Toisaalta myös ymmärrän tuota äitiä ja muitakin jotka asiaa katuvat. Eivät kaikki ole perhe elämään luotuja, eivätkä kaikki vauvat ole läheskään yhtä helppoja kuin meidän tyttö. Voi olla koliikkia tai muuta. Minulle tämä on toteutunut haave. Oma perhe rakkaan miehen kanssa jolle tulen sanomaan "Tahdon". Itselläni ei ole pikkusisaruksia, mutta olen muuten hoitanut paljon lapsia ja vauvoja, joten tiesin hieman mitä odottaa, toisin kuin jutun äiti. Miehellä taas on neljä pikkusiskoa, joten hänkin ymmärsi ainakin jotenkin mihin sitä ryhdyttiin, kun ensimmäisessä ultrassa nähtiin pienet viuhuvat kädet siinä ruudulla. Toisaalta taas on hirmu vaikea omalle kohdalle kuvitella, millaista se on oikeasti katua asiaa. Jutusta ilmenee, että hänkin miehensä kanssa halusi lapsen. Millaista se olis ollut jos olisin esimerkiksi viikko synnytyksen jälkeen ruvennut ajattelemaan, että kadun asiaa? No, en tiedä. Jokainen meistä on vain ihminen ja uskon, että hekin tekevät lapsen kasvatuksen kanssa sen minkä parhaaksi näkevät. Kasvattavat sitten itse tai antavat adoptioon. Jokainen lapsi kumminkin ansaitsee rakastavan kodin ja kenenkään omaa päätöstä en tahdo tässä lytätä. 

Kaduttaako teistä jotakuta?   

Linkki juttuun:
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/2016093022396146_iq.shtml

perjantai 30. syyskuuta 2016

Tervetuloa!

Piti aloittaa kirjoittaminen jo viikko sitten, nyt sain tytön nukkuessa viimein itseäni niskasta kiinni.

Olemme pieni, kolme henkinen perhe Raumalta. Avomieheni kanssa olemme olleet yhdessä nyt vajaat kaksi ja puoli vuotta. Nopeaa? Kyllä, muutettiin jo kuukauden seurustelun jälkeen virallisesti yhteen. Ollaan tosin tunnettu jo melkein kymmenen vuotta ja jo yläasteelta lähtien olen häneen ollut ihastunut, pitkäaikainen haave siis toteutui.
Toinen pitkäaikainen haaveeni toteutui tämän vuoden kesäkuussa, juhannuksen jälkeen. Rakas pieni esikoistyttömme syntyi, alle kolme kiloinen ja 48cm pitkä. Syntyessään oli kaunis ja siro, kuin nukke. Nyt neiti on jo kolme kuukautinen jämäkkä typy, joka omaa omat vahvat mielipiteet ja kauniin leveän hymyn.

Itse olen -92 syntynyt, monesti kouluttautunut, tällä hetkellä äitiyslomaa kotona viettävä turvallisuusalan moniosaaja. Turvallisuusalan lisäksi taskusta löytyy catering-alan ja taksikuskin paperit. Järjestyksenvalvojana, turvallisuusalan opiskelijana ja taksikuskina toimin viimeisimmän vuoden, ennen lomalle jäämistä.

Meidän kaksi jalkaisten lisäksi perheeseen kuuluu kaksi kissaa Jojo ja Sirius, kanit Rou ja Nyx sekä viljakäärme Akihiro.


Katsotaan, josko saisi tässä mammaillessa aikaiseksi kirjoittaa meidän perheen elämästäj apikku neidin kehittymisestä.