tiistai 30. toukokuuta 2017

Äitinä olon yksinäisyys

Kun istut olohuoneen lattialla itkemässä yksinäisyyttä, lapsi vieressä näkee sinut vain isona tissinä ja tahtoisit vain jonkun jolle puhua. 
J lähti käymään kahvilalla ja hakemaan jotain yleiskonetta äidilleen. Myöhemmin menee vielä autoa huoltamaan (taas).. Joten jälleen ollaan typyn kanssa koko ilta kaksin. Ei saa taaskaan mitään hoidettua tai siivottua, kun lapsi haluaa roikkua koko ajan tissillä. Pitäisi siivota, tehdä ruokaa, tiskata.. Mutta eipä tuota lasta huudattaakaan viitsisi kerrostalossa. 

Onhan noita äitikavereita muutama joita nähdään kerran parissa viikossa, mutta kas, ne oikeat ystävät ovat hävinneet 11 kuukautta sitten. Silloin kun Tora syntyi. Kyllähän pari saattaa silloin tällöin vielä kysyä kuulumisia, mutta that's it. Tällaisina päivinä tekisi vain mieli soittaa jollekkin, melkein kenelle tahansa, että tulee kahville. Tai olisi edes töitä, että olisi hetki "omaa rauhaa" ja muuta tekemistä kuin maitobaarina olo. Saisipa edes hetken olla jotain muutakin kuin vain äiti ja tissit. Keskustella jonkun aikuisen kanssa. 

Toki on ihanaa olla Toran kanssa kotona, enkä vaihtaisi äitiyttä enää joka viikonloppuisiin ryyppyreissuihin ja krapulaisiin aamuihin tai koko yön kestävään päättömään ajeluun, mutta välillä sitä vain kaipaa ihan selvinpäin olevaa aikuista seuraa. Noh, nämä nyt on vain näitä harvoja pahanolon ajatuksia oksennettuna näppäimistölle. Oikeasti olen onnellinen ja kiitollinen, että mulla on mies ja kaunis ja terve tytär.

Tora muuten oli 10kk neuvolassa (kuukausi sitten) 70cm ja 8970g. 1v synttärit lähestyy kovaa vauhtia ja typy oppii joka päivä jotain uutta. Vielä vähän aikaa kestää tämä vauva-arki ja sitten astuukin esiin jo taapero. Mihin tämä aika on mennyt? 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Häät jollaisia odotetaan vai häät jollaiset haluan?

Vaikea kysymys ja toisaalta nämä asiat tarkoittavat jollain tasolla samaa. 
Pikkutytöstä asti haaveena on olleet pienet, mutta noh.. Prinsessamaiset häät. Kaunis tyllimekko, isä saattamassa alttarille, hyvää ruokaa, kaunis paikka jossa istua sisällä pitkälle iltaan, vaikka keli muuttuisikin auringonpaisteesta sateeksi, lapset leikkimässsä nurmikolla.. Mutta nyt. Käytiin katsomassa aivan ihanaa paikkaa. Kaunis pieni viikinkikylä keskellä metsää. Paikalle saataisiin pienellä lisähinnalla takoja, ruoka tehtäisiin keskellä kylää avotulella, lapset saisivat nähdä kanoja, kukon ja lampaita. Olisi jousiammuntaa ja kirveenheittoa. Saataisiin olla ulkona ja sisälle mahtuisi osa porukkaa istumaan takan äärelle. Ainoa vain, että sähköä ei paikkaan tule (kakun säilytys) ja maasto on melko vaikea kulkuista (lapset, rattaat ja vanhukset). J tahtoisi sen paikan. Toisaalta itsekin, mutta nuo pari pientä asiaa ja se, ettei siellä voisi käyttää sitä kaunista prinsessamekkoa, tökkivät vastaan. 

Tämäkö on yksi niistä elämän suurista kysymyksistä? Viettääkö oman näköiset häät keskellä metsää ilman sähköä, mutta tunnelmallisesti nuotion loisteessa vaiko etsiä joku kylätalo ja viettää melko perinteiset, prinessamekolla varustetut häät joista on pienestä pitäen haaveillut ja joihin tulisi tuttu artisti soittamaan ja laulamaan?

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

7 kuukautta ja äidin käsityö innostus

Naperolle tuli tänään jo 7 kuukautta täyteen. Aika rientää ja neiti kasvaa. Maaliskuun alussa seuraava neuvola, jolloin saadaan tietää painoa ja pituutta.

Tuntuu, että tuo lapsi eläisi puurolla ja hedelmä- tai marjapiltillä. Mikään muu ei mene niin hyvin alas, varsinkaan kummitätinsä tekemää makaroni-kana-porkkana-parsakaali-sosetta typy ei arvostanut ollenkaan. Äidillä oli hauskaa katsoessa sitä yökkimistä ja kylmienväreiden puistatuksia, lapsesta taas oli hauskempaa päristellä se ruoka ympäriinsä ja äidin päällä. No, se olikin ensimmäinen ruoka joka aiheutti tuollaista, johtuneeko mausteista vaiko karkeudesta. Koitetaan joku päivä uudestaan kuitenkin, lapsen mielipidettä kysymättä. 
Meillä on puhjennut ekat hampaat! Äiti ei onneksi ole vielä joutunut kohteeksi, paitsi jos sormella on niitä koittanut. Ja istumaankin ollaan opittu. Hienosti istuu jo pitkiä aikoja ilman tukea lattialla, vielä ei tosin olla hokattu kuinka niin pääsee itse. Liikkumaan päästään jollain peruuttelun, ryömimisen ja navan ympäri kääntyilyn avulla, parasta tosin on jos pääsee liinalla äidin lonkalle, siihen on hyvä nukahtaakin. 

Äiti taas sai joululahjaksi ompelukoneen, joka on nyt muutamana päivänä päässyt kunnolla testiin viimein. Alkuun syntyi vauvalehden ohjeella helppo rusettipanta vauvalle, samanlaisen sai myös serkkutyttö, eri kankaasta tosin.


Eilen taas tuli mieleen, että voisi jäljellä olevista testikankaista väsätä jotkut kivat pöksyt tytölle. 
Ajatuksesta toimeen ja selaamaan nettiä. Löysin helpon ohjeen haaremihousuihin ja kaavaa hieman muokkaamalla ja isontamalla syntyi tällaiset:

Uskaltaisin väittää, että varsinkin housut onnistui ihan yli odotusten, ensinnäkin ne ovat sopivat ja ihan hyvän näköisetkin, vaikkeivät kankaat nyt mätsääkkään ihan täydellisesti toisiinsa.
Saapi nähdä mitä sitä seuraavaksi koittaisi tehdä. Ja mistä kankaasta, tuo oranssi oli äsyttävän liukasta ja venyvää, kukkakangas taas ei niin venyvää, vaan mukavamman tahkeaa.

Mutta, nyt lapsen hampaiden harjaus (joka sekin yllättävää kyllä onnistuu todella hyvin) ja napero yöunille, ennen kuin se nukahtaa märkä body päällänsä tuohon sitteriin.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Kuusi ja puoli kuukautta

Niin tuo pieni vain kasvaa. Ikää on jo yli puoli vuotta, painoa rapiat kahdeksan kiloa ja pituuttakin sen 65,5 senttimetriä. 

Joulukin tuli "juhlittua". Itse sairastuin ennen joulua influenssaan ja vielä aattonakin oli sellainen olo ettei olisi mihinkään jaksanut lähteä, vaan enpä olisi ruokaakaan jaksanut itse tehdä, joten lähdettiin käymään Muorilassa. Hyvää ruokaa, miehen äiti ja siskot ja lahjoja. Toralle. Oli keinua, bodyja, tossuja. Äiti ja isä sai villasukat, pipon ja lippiksen. No, tärkeämpää meille oli kuitenkin, että Tora nautti ja sai kokea ensimäisen joulunsa. 

Seuraavana päivänä mentiin Mummulaan, eli omien vanhempieni luo, jossa olivat kummatkin siskoni perheineen. Serkut viihdyttivät pikkuista mielellään ja odottavat, että koska lähtee kävelemään, että pääsevät paremmin leikkimään toisen kanssa. Ihanat rakkaat. Tora sai lisää vaatteita ja leluja. Äidin suosikit oli iki ihanat yksisarvistossut, jotka onkin ollut nyt kovassa käytössä. 

Joulusta takaisin arkeen. Tora tosiaan kasvaa huimaa vauhtia ja tänään huomattiin ekan hampaan pilkotus, selvisipähän syy näille muutamalle kiukkupäivälle. Liikkumaan päästään kääntymällä selältä vatsalleen ja toisen kyljen kautta ympäri uudelleen, navankin ympäri pyöritään, riippuen toki onko äiti ollut tyhmä ja laittanut jonkun bodyn jossa mahan kohtaan on painettu joku kuva. Kovat olis kyllä halut lähteä ryömimään ja konttaamaan, mutta ihan ei vielä niitä handlata, äidin ja isän onneksi, ties millainen täystuho tulee meillä kämpässä olemaan, kun se tapahtuu. 
Vierastuskin tuli ja meni tuossa viide kuukauden kohdalla. Vielä hiukan jotkut ihan uudet ihmiset jännittää, mutta se menee nopeaan ohi. Toki ollaan huomattu isimiehen kanssa, et mitä "pahemman" näköinen äijäköriläs, niin sen kivempi kaveri. Käytiin itsenäisyyspäivän aikoihin mp-tallilla ja siellähän vasta kivaa olikin, kun oli ympärillä parrakkaita ja tatuoituja ukkoja. 

Onhan nämä olleet rankkoja kuukausia omalla tavallaan. On yövalvomisia, rokotteiden jälkeisiä kuumeiluja, ilmavaivoja ja nyt viimeisimpänä ne hampaat. En tokikaan valita! Meillä on oikeasti ollut todella helppoa, joihinkin netistä luettuihin "kauhutarinoihin" verrattuna. Ei allergioita, atooppista ihoa, maito on riittänyt ja suuria rintaraivareitakaan ei ole esiintynyt sen kummemmin. Ollaan selvitty ilman refluksia ja ylimääräisiä sairauksia. Äiti on tyytyväinen ja rakkaus isimiestä ja tytärtä kohtaan kasvaa päivittäin. Kuinkahan paljon ihminen edes pystyy rakastamaan?


Nyt tuo rakkauspakkaus möyrii taas lattiaa ympäri ja odottaa aamupuuroaan tarjoiltavaksi. Olin jossain kohtaa sitä mieltä, että meillä aletaan sormiruokailla heti, mutta eihän tuo vielä täytä valmiuksia ja äidillä on vielä hetki aikaa kerätä rohkeutta ja lukea aiheesta lisää.

Mutta nyt lattialta kuuluu vaativa "mäm mämmäm", joten puuroa tekemään ja ruokaa lapselle.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Niin pieni, niin rakas.

Tiistaina 29.11 tuli naperolla 5 kuukautta täyteen. Tämä sai miettimään, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka paljon niin pienessä ajassa oppii toista rakastamaan. Ja kuinka erilaista se rakkaus on, verrattuna vaikkapa kumppaniin. Toki rakastan koko sydämestäni J:tä, mutta se ei ole kuitenkaan niin kaiken nielevää ja täydellistä, kuin rakkaus Toraa kohtaan. Vaikka joskus väsyttääkin ja rintaraivareiden ja tiheänimun kausina tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, se tunne kun saa tytön nukahtamaan kainaloon tai vaippaa vaihtaessa nauramaan kiljuen on maailman parasta. Se luottamus joka paistaa noista pienistä sinisistä silmistä. 
Ja miten nopsaan aika kuluukaan. Jo yli 5 kuukautta synnytyksestä ja Tora on kasvanut hirmuisesti. Joka päivä oppinut uutta, ensimmäinen vierastus kausi saatu jo päätökseen, kiinteiden maistelu aloitettu, käännytään, pyöritään ja tutkitaan varpaita. Ja päristellään ja maiskutellaan, uusimmat tavat joita on hauska tehdä niin kaupassa kuin syödessäkin. Mihin se pieni nukkevauva on kadonnut? Toisaalta on hirmuisen ikävä sitä pientä nyyttiä jonka sairaalassa sain ensimmäistä kertaa rinnalle, mutta toisaalta ihana nähdä kuinka pieni kehittyy ja jaksaa jo pitkiä aikoja leikkiä leluillaan ja höpöttelee iltaisin nukkumaan mennessä ties mistä. Nytkin rupesi kesken syönnin hekottelemaan ja kertomaan juttujaan rätille.

Kamalaa tässä rakkauden määrässä on yksi asia. Pelko. Pelko siitä, että tuolle omalle rakkaalle pienelle tapahtuu jotain, että kasvussa taikka kehityksessä tapahtuukin jotain odottamatonta, että kaikki ei olekkaan niin hyvin kuin päälle päin näyttää.
Onneksi sitä oppii nopeasti luottamaan tunteisiinsa, vaistoonsa  ja tärkeimpänä siihen omaan lapseensa. 
Mummu osti uuden pipon ja pitihän sitä heti kokeilla.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kun viikonloppu on päättyä painajaiseen

Olimme viime viikolla lauantain ja sunnuntain saunomassa ja paljuilemassa vanhempieni luona. Lauantaina äitini ollessa töissä ja miesten kantaessa puita päätin Toran kanssa lähteä kärryttelemään kylän hiekkatietä. Tyttö vetelikin sitten parin tunnin päikkärit mummulan pihalla rattaissa. Ilta menikin rauhallisissa merkeissä, tyttö tosin oli niin väsy ettei saunaan asti kerinnyt kylpyyn. Ensimmäinen yö mummulassa meni oikein mukavasti "lastennurkassa" nukkuen ja tuhisten.

Sunnuntaina päätin lähteä kävelemään samaa lenkkiä, kuin edellisenäkin päivänä. Pääsin kääntöpaikalle ja lähdin takaisin kävelemään. Huomasin, että vastaan tulee auto silmin nähden hurjaa ylinopeutta (tiellä on 40km/h rajoitus) ja vaistomaisesti väistin vielä enemmän tien sivuun. Onneksi. Järkytykseltäni arvioin, että auton ja rattaiden välissä olisi ollut vain metri tilaa, toisella puolella olisi ollut enemmänkin tilaa ohittaa turvallisesti ja kuski aivan satavarmasti näki meidät. 20 metriä myöhemmin oli auto jo ojassa nokka tielle päin osoittaen. Ensimmäinen ajatus oli toki tarkistaa kuski ja ettei autosta valu mitään. Autosta nousi vanha ja tuhdissa humalassa oleva ukko, joka kovasti kielsi soittamasta ambulanssia. Soitinpa kumminkin. Isäni soitin myös paikalle, sitä kiukun määrää! Ikinä en ole häntä niin vihaisena nähnyt!Isä piti naapurista saapuneen miehen kanssa huolen ettei muut tiellä kulkijat pilaa tiellä näkyviä jälkiä. Jäljistä selvisi, että auto oli lähtenyt heittelehtimään heti meidät ohitettuaan. 

Jos olisinkin kääntynyt vähän myöhemmin? Jos olisinkin kävellyt hieman hitaammin? Jossittelu on onneksi turhaa ja Tora edelleen köllöttelee sylissä ja höpöttää iloisesti kissoille nooden kävellessä ohi tai lötköttäessä vieressään. Edelleen nauraa kiljuen kun isimies pärisyttää poskea. 

Ukko on tunnettu kylällä ja tiedetään yleisesti, että ajelee humalassa. "Kyllähän se tuossa usein ajelee pikku hutikassa, ei se mitään pahaa tarkoita." Näin oli isälle sanottu kyläkaupassa, kun oli siellä käynyt ja tapahtuneesta maininnut. Juu ei varmaan tarkoitakkaan pahaa, mutta entäs sitten kun joku jääkin alle? Meillä oli Toran kanssa tuuria ja selvittiin pelkästään säikähdyksellä, entäs ne lapset jotka siinä kulkevat koulumatkojaan ja lenkittävät koiriaan?

Löysin tyttöä kohtaan tunteinani kuvaavan biisin pari päivää tapahtuneen jälkeen:




(C) Tonja 

Ensimmäistä kertaa tajusin kuinka paljon voi pelätä menettävänsä rakkaansa. Kuinka paljon noin pientä ja täällä niin vähän aikaa ollutta voi rakastaa. 

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kaduttaako?

Iltalehden sivuilla on juttu, jossa amerikkalaisäiti kertoo katuvansa lapsen tekoa. Tätä tulee välillä itsekkin mietittyä yön pimeinä tunteina, kun tytöllä on mahakipua, nälkä tai muuten vain kaipaa seuraa. Tai kun kaveri pyytää lähtemään viikonlopuksi tampereelle ja ottamaan tietokoneet mukaan. Tai kun jossain baarissa olisi hyvän bändin keikka ja muutama paukku maistuisi. Kyllähän se tietyllä tavalla väsyneinä päivinä hieman harmittaa, ettei pääsekkään lähtemään extempore mihinkään niin helposti, mutta olen todennut päässäni, että kyllä se siitä kun vauva kasvaa ja hänet voi lykätä vaikka mummulle ja papalle yökylään. Ei minulla ole kiire lähteä baariin, vanhempieni luona voin ottaa sen saunaoluen kun tyttö on nukkumassa ja käydä saunassa ja paljussa rentoutumassa. Vauva on vasta kolme kuukautta ja päivääkään en vaihtaisi pois, näin jälkeenpäin mietittynä. Kyllähän me vielä ehditään. 
Toisaalta myös ymmärrän tuota äitiä ja muitakin jotka asiaa katuvat. Eivät kaikki ole perhe elämään luotuja, eivätkä kaikki vauvat ole läheskään yhtä helppoja kuin meidän tyttö. Voi olla koliikkia tai muuta. Minulle tämä on toteutunut haave. Oma perhe rakkaan miehen kanssa jolle tulen sanomaan "Tahdon". Itselläni ei ole pikkusisaruksia, mutta olen muuten hoitanut paljon lapsia ja vauvoja, joten tiesin hieman mitä odottaa, toisin kuin jutun äiti. Miehellä taas on neljä pikkusiskoa, joten hänkin ymmärsi ainakin jotenkin mihin sitä ryhdyttiin, kun ensimmäisessä ultrassa nähtiin pienet viuhuvat kädet siinä ruudulla. Toisaalta taas on hirmu vaikea omalle kohdalle kuvitella, millaista se on oikeasti katua asiaa. Jutusta ilmenee, että hänkin miehensä kanssa halusi lapsen. Millaista se olis ollut jos olisin esimerkiksi viikko synnytyksen jälkeen ruvennut ajattelemaan, että kadun asiaa? No, en tiedä. Jokainen meistä on vain ihminen ja uskon, että hekin tekevät lapsen kasvatuksen kanssa sen minkä parhaaksi näkevät. Kasvattavat sitten itse tai antavat adoptioon. Jokainen lapsi kumminkin ansaitsee rakastavan kodin ja kenenkään omaa päätöstä en tahdo tässä lytätä. 

Kaduttaako teistä jotakuta?   

Linkki juttuun:
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/2016093022396146_iq.shtml