Iltalehden sivuilla on juttu, jossa amerikkalaisäiti kertoo katuvansa lapsen tekoa. Tätä tulee välillä itsekkin mietittyä yön pimeinä tunteina, kun tytöllä on mahakipua, nälkä tai muuten vain kaipaa seuraa. Tai kun kaveri pyytää lähtemään viikonlopuksi tampereelle ja ottamaan tietokoneet mukaan. Tai kun jossain baarissa olisi hyvän bändin keikka ja muutama paukku maistuisi. Kyllähän se tietyllä tavalla väsyneinä päivinä hieman harmittaa, ettei pääsekkään lähtemään extempore mihinkään niin helposti, mutta olen todennut päässäni, että kyllä se siitä kun vauva kasvaa ja hänet voi lykätä vaikka mummulle ja papalle yökylään. Ei minulla ole kiire lähteä baariin, vanhempieni luona voin ottaa sen saunaoluen kun tyttö on nukkumassa ja käydä saunassa ja paljussa rentoutumassa. Vauva on vasta kolme kuukautta ja päivääkään en vaihtaisi pois, näin jälkeenpäin mietittynä. Kyllähän me vielä ehditään.
Toisaalta myös ymmärrän tuota äitiä ja muitakin jotka asiaa katuvat. Eivät kaikki ole perhe elämään luotuja, eivätkä kaikki vauvat ole läheskään yhtä helppoja kuin meidän tyttö. Voi olla koliikkia tai muuta. Minulle tämä on toteutunut haave. Oma perhe rakkaan miehen kanssa jolle tulen sanomaan "Tahdon". Itselläni ei ole pikkusisaruksia, mutta olen muuten hoitanut paljon lapsia ja vauvoja, joten tiesin hieman mitä odottaa, toisin kuin jutun äiti. Miehellä taas on neljä pikkusiskoa, joten hänkin ymmärsi ainakin jotenkin mihin sitä ryhdyttiin, kun ensimmäisessä ultrassa nähtiin pienet viuhuvat kädet siinä ruudulla. Toisaalta taas on hirmu vaikea omalle kohdalle kuvitella, millaista se on oikeasti katua asiaa. Jutusta ilmenee, että hänkin miehensä kanssa halusi lapsen. Millaista se olis ollut jos olisin esimerkiksi viikko synnytyksen jälkeen ruvennut ajattelemaan, että kadun asiaa? No, en tiedä. Jokainen meistä on vain ihminen ja uskon, että hekin tekevät lapsen kasvatuksen kanssa sen minkä parhaaksi näkevät. Kasvattavat sitten itse tai antavat adoptioon. Jokainen lapsi kumminkin ansaitsee rakastavan kodin ja kenenkään omaa päätöstä en tahdo tässä lytätä.
Kaduttaako teistä jotakuta?
Linkki juttuun:
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/2016093022396146_iq.shtml
Toisaalta myös ymmärrän tuota äitiä ja muitakin jotka asiaa katuvat. Eivät kaikki ole perhe elämään luotuja, eivätkä kaikki vauvat ole läheskään yhtä helppoja kuin meidän tyttö. Voi olla koliikkia tai muuta. Minulle tämä on toteutunut haave. Oma perhe rakkaan miehen kanssa jolle tulen sanomaan "Tahdon". Itselläni ei ole pikkusisaruksia, mutta olen muuten hoitanut paljon lapsia ja vauvoja, joten tiesin hieman mitä odottaa, toisin kuin jutun äiti. Miehellä taas on neljä pikkusiskoa, joten hänkin ymmärsi ainakin jotenkin mihin sitä ryhdyttiin, kun ensimmäisessä ultrassa nähtiin pienet viuhuvat kädet siinä ruudulla. Toisaalta taas on hirmu vaikea omalle kohdalle kuvitella, millaista se on oikeasti katua asiaa. Jutusta ilmenee, että hänkin miehensä kanssa halusi lapsen. Millaista se olis ollut jos olisin esimerkiksi viikko synnytyksen jälkeen ruvennut ajattelemaan, että kadun asiaa? No, en tiedä. Jokainen meistä on vain ihminen ja uskon, että hekin tekevät lapsen kasvatuksen kanssa sen minkä parhaaksi näkevät. Kasvattavat sitten itse tai antavat adoptioon. Jokainen lapsi kumminkin ansaitsee rakastavan kodin ja kenenkään omaa päätöstä en tahdo tässä lytätä.
Kaduttaako teistä jotakuta?
Linkki juttuun:
http://www.iltalehti.fi/pinnalla/2016093022396146_iq.shtml
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti